Sitten aloimme vähän säätää. Ensin keksimme, miten saimme Iikan syömään hermokipulääkettä. Savulohen kanssa se meni mainiosti alas. Viikonloppuna kävimme paikallisesta savustamosta hakemassa superherkullista tuoretta savukalaa ja nams, nams Iikka nuoli kupin lääkkeineen puhtaaksi. Sitten hieman lisäsimme hermokipulääkkeen määrää ja annoimme sitä koiralle kolme kertaa päivässä aikaisemman kahden kerran sijasta: yksi annos aamulla, yksi päivällä ja yksi yötä vasten. Kas, saimmekin nukkua yöllä vähän pidempiä pätkiä. Iikka herätti meidät ehkä 2–3 kertaa yössä aikaisemman jokatuntisen herätyksen sijaan.
Ja tänään, kun koira piti viedä piikille, se oli loistokunnossa. Pissa tuli ulos, ei sisälle ja koira nukkui rauhallisesti ja ruoka maistui.
Niinpä päätimme yhdessä eläinlääkärin kanssa, että tänään ei ollut Iikan viimeinen päivä.
Nyt katsellaan millaiseksi tilanne kehittyy. On mahdollista, että tämä oli vain yksi hyvä päivä ja jo huomenna mennään jo alamäkeä. Eikä sitä tiedä oliko tuosta meidän "säätämisestä" apua vai mistä tämä hyvä päivä johtuu. Mutta nautitaan nyt tästä. Kyllä siinä elokuvassakin sen intiaanipäällikkö sitten tiesi, kun se oikea päivä tuli. Pidetään peukkuja, että se päivä tulisi vasta muutaman vuoden päästä. Sitä ei tiedä vielä. Mietitään sitä sitten huomenna (ja taas tuli elokuva mieleen, nyt klassikkoelokuvan Tuulen viemää viimeinen repliikki).
Eikä ihme, että päässäni pyörii elokuvarepliikkejä. Melkoista tunteiden vuoristorataa olemme viime päivät eläneet: murheenlaaksosta ilon ihmeeseen.
 |
| Pieni Suuri Mies |