Messukeskuksen joulunäyttely – sillä on pitkät perinteet meidän perheessä. Ensimmäistä kertaa kävimme joulumessarissa 90-luvun alussa. Silloin Messari oli yksi niistä harvoista näyttelyistä, jotka ei ollut drive-in-näyttely. Se tarkoitti, että näyttelyssä oli käkittävä alusta loppuun. Messari oli hieno paikka, jossa esiintyivät vain todella hienot koirat. Cairnkehässä tavallisesti ruotsalaiset tulivat ja veivät kaikki tittelit. Muistelen, että jonakin vuonna pidimme cairnporukan kanssa yhteisen piknikin, minne kaikki toivat jotakin herkkuja. Niitä sitten maistelimme yhdessä ja nautimme samalla hienoista koirista kehässä. Kun omat cairnimme eivät enää näyttelyissä käyneet, kävimme me kuitenkin joulumessarissa katselemassa koiria. Jonakin vuonna menin katsomaan vain isoa kehää. Hieno tapahtuma sekin.
Niinpä oli itsestään selvää, että ilmoitin meidän kaikki kolme koiraa molemmille päivlle Messariin. Olen hullu, mutta minusta juuri tuo näyttely on näyttelyvuoden kohokohta, ihan sama kuka siellä on tuomarina ja ihan sama, miten omat koirat pärjäävät.
Menestystä ei tosiaankaan tullut tänä vuonna. Harmitti, kun Svea joutui jäämään pois kiviongelman vuoksi. Lauantaina arvostellut Henrik Härling kun on kerran antavut Svealle vara-sertin.
Meidän korien tulokset ja arvostelut kertovat myös paljon siitä, mistä koiranäyttelyssä on kyse. Koiran voi nähdä kovin eri tavalla. Ola sai launtaina ERI:n ja Ubi EH:n. Sunnuntaina osat kääntyivät ja Olalle heilutettiin sinistä kylttiä, kun taas Ubille näytettiin punaista. Kun luen poikien arvoteluja, huomaan, että ne molemmat ovat ihan paikkansa pitäviä, ovat siis ihan "totta". Ne vaan katsovat samaa koiraa hieman eri näkökulmasta. Mielenkiintoista.
Kun olen katsellut sunnuntaina otettuja kuvia, on minua harmittanut. Olen seisottanut Olaa todella huonosti. Ei ihme, että se sai EH:n. No, oppia ikä kaikki, ensi kerralla pitää taas olla tarkempi.
Kiitokset kaikille seurasta. Oli kyllä mukavaa ja erityiskiitos kenneltyttö Lauralle, joka kiltisti vahti koiria ja piti minulle seuraa koko viikonlopun ajan.
Tässä poikien arvostelut:

Lauantaina  tuomari oli Henrik Härling Ruotisista.

Ola JUN ERI

""Utm rastyp. Fin storlek. Mkt vackert huvud och uttryck. Flott hals. Aningen rak in överarm. Superb päls kvalitet. Rör sig sundt, men bör har mer steglängd."

Ubi AVO EH

"Bra rastyp, men alldeles outvecklade för öppen klass hane. Trevligt huvud. Flott hals. Harmonisk överlinje. Saknar bröst. Rör sig ok från sidan."

Sunnuntain tuomari oli Jussi Liimatainen.

Ola EH

"Hyvä koko & mittasuhteet. Leveä kallo. Tyylikäs pitkä kaula. Selkälinja saisi olla parempi. Hyvä etuosa. Hieman lyhyt rintakehä. Lihaksikas takaosa. Hieman raskaat korvat. Sivuliikkeet saisivat olla tehokkaammat."

Ubi ERI AVK3:

"Kaunis pitkälinjainen uros. Pitkä tyylikäs pää. Hyvät korvat. Kaunis kaula & ylälinja. Niukat etukulmaukset, turhan voimakkaat takana. Hieman kapea rintakehä. Takaliike voisi olla tehokkaampi."

Kuva Marko Pessi

Kuva Marko Pessi

Kuva Marko Pessi

Kuva Marko Pessi

OLA 1 vuotta

Olassa on niin paljon samaa kuin Iikassa, että kohta on pakko uskoa jonkin sortin inkarnaatioon. Kävin äsken ulkona kuvaamassa kuunsirppiä ja Ola oli heti valmis mukaan kuin Iikka. Siellä se ulkona pimeässä touhusi vuorenkilvissä samoin kuin Iikka. En tiedä. Mieli varmaan tekee tepposia, kun edelleen ikävöin Iikkaa niin paljon.
Syyskuussa juoksutin koiria pihalla aika paljon ja kirosin, kun siirryttiin talviaikaan ja pimeys tuli niin aikaisin. Keksin kuitenkin, että pystyn yksi kerrallaan juoksuttamaan vajavaisessa valossa. Sitten tärähti lunta kasapäin. Kirosin taas. Mutta Ola ei lumesta välittänyt vaan paineli hangessa menemään, joten sain juoksutettua Olaa oikein kunnolla, kunnes lumet sulivat. No palasin vanhaan, kunnes tuli jojo-sää ja maa on pääasiassa jäässä. Tassut menevät pahasti naarmuille, vaikka vaan nurmikolla touhutaan. Täytyy taas miettiä, että mitä tekisi. Ubin kanssa voi onneksi käydä uimassa ja kaikkien kanssa dobo-pallolla jumpata. Olassa muuten tuli esiin semmoinen piirre, että se juoksisi vaikka kuinka paljon. Ei lopettaisi millään, jos on hauskaa. Täytyy opetella se raja, mitä ei saa ylittää, ettei Ola vedä itseään rikki. Se saattaa olla haasteellista. Mielenkiintoinen pentu.
Kun oli lumi vielä maassa, niin meillä oli kadut hienossa kunnossa. Heti kun ilma lämpeni, niin alkoi varmuuden vuoksi jalkakäytävien hiekoitus. Alkuviikosta sitten huomasin Svean keventävän kävellessä toista etutassua ja kivihän siellä oli tassussa kiinni. Kynnellä napsasin sen irti ja kotona huomasin, että tassun anturassa oli pieni haava. En löytänyt haavasta kiveä silloin eikä se Sveeaa vaivannut. Keskiviikkona Svea sitten alkoi ontua todella pahasti ja alettiin tutkia haavaa paremmin. Kivihän siellä sitten tuntui. En saanut sitä pois. Anitan kiviklinikka tarjoutui auttamaan, mutta minä en malttanut odottaa, kun saatiin ilta-aika Siuntion eläinlääkärille, niin vein Svean sinne. Kivi tai liuske saatiin pois, mutta aika syvälle oli melko iso siru anturaan uponnut. Tuo on saatanallista tuo hiekoitushiekka. Samalla meni messarin näyttely sivu suun kipulääkkeiden takia. 
Ola kävi tänään harjoittelemassa messaria varten match showssa Lohjalla. Ola oli punaisten pentujen neljäs, joten harjoittelu meni hyvin.

Svean ja Ubin isosisän Hupin 12v synttärikävelyllä.

Ola on kova katselemaan luonto-ohjelmia.

Kivi Svean tassusta

Tee testi. Vie koira valtavaan näyttelyhalliin, jossa kulkee tuhansittain ihmisiä, vanhoja, nuoria, vauvoja, vaunuja, pyörätuoleja. Anna kaikenlaisten ihmisten rapsuttaa, silittää ja pussailla koiraasi. Miten koira pärjää? No, hyvin. Oli taas ilo viedä Ubi ja Ola Whippet-Harrastajien ständille Lemmikkimessuille viime viikonloppuna. Kumpikin poika edusti rotua oikein hienosti. Ubi jopa nautti tilanteesta. Se on todellakin omimmillaan paikassa, jossa se saa huomiota. Se rakastaa ihmisiä ja ihmiset rakastavat sitä takaisin. Ihan parhautta.
Ja hyvin meni ensikertalaisella eli Olalla. Se saapui erityisen näyttävästi, kukkokiekuu-ulvontansa kanssa ständille ja joku lapsista kysyi: "Onko se susi?"
Tosin Olalle tuli loppuvuorossa jo väsy ja se kävi pitkälleen pehmoiselle alustalle – sitä sai tulla sinne rapsuttelemaan. Varttia ennen meidän vuoromme päättymistä Ola pisti tassunsa silmien päälle ja nukahti - kaikessa hälyssä ja melussa. Rento poika.
Mukavia, whippeteistä kiinnostuneita ihmisiä riitti. Yleisin kysymys taisi olla, että kuinka kovaa nuo juoksevat. Mieleenpainuvin tapahtuma Ubin kanssa oli se, kun pikkuvauva nuolaisi Ubin nenää. Ubin mielestä se oli kovin mielenkiintoista. Olaan taas ihastui pieni tyttö, joka kävi useampaan kertaan silittämässä Olaa. Tyttö istui Olan vieressä pitkään ja ihastustus oli selvästi molemminpuolista.
Anna oli järjestänyt ständivuorot mainiosti. Kolme tuntia oli ainakin meidän pojille juurikin passeli aika. Kiitokset myös Laralle, Rastalle ja Piafille emäntineen seurasta. Meillä kaikilla taisi olla mukavaa!

Täällä ollaan! Tulkaa rapsuttamaan!

Ubi pyörähti viereeni sohvalle. Silittelin sitä ja mielessäni mietin, että olipas meillä kesällä kivaa. Ainakin minulla oli. Luulen, että Ubi nautti myös. Sen verran kiihkeästi se suhtautuu vieheen perässä juoksemiseen. Ollaan säästytty myös loukkaantumisilta, ainoastaan pienillä naarmuilla selvittiin. Nekin naarmut taitaa tulla lähtökopissa, kun herra haluaa portin heti auki. Nyt kun jalostustietojärjestelmään on melkein kaikki kisat jo kirjattu, niin onhan Ubilla kesältä paljon startteja takana. Mietityttää se, miten Ubin hauskuus radalla säilyisi. Ei tuo starttimäärä ainakaan sen mieltä ole rasittanut. Niin kuin kirjoitin aikaisemmin, niin Ubi on hidas ratajuoksija. Ubin oikea paikka olisi etana-lähdöissä. Ei sen takia, että Ubi voittaisi, vaan siksi, että Ubi näkisi edes vähän viehettä. Ubi on voittanut etana-lähtöjä, mutta hyvin pienillä marginaaleilla. Toivottavasti kisoissa lähtöjä alettaisiin järjestämään juostujen aikojen perusteella. Niin kuin Moshin kisat olivat. Viimeisissä kisojen lähdöissä Ubi oli aina reilusti viimeinen. Nauttiiko Ubi semmoisesta? Onko se vaan minun päässä, että Ubi nauttisi enemmän, jos olisi lähempänä viehettä? Nämä ajatukset ovat hiipineet toden teolla vasta nyt pieneen mieleeni. Tosin kaksi viimeistä kisaa ne vasta tämmöisiä olivat. Ehkä niistä jäi tämmöinen ajatus mieleeni. Ne olivat syksyn kisoja. Kesällä meillä oli hauskaa.

Ola, pikku vauva, on jo iso poika.

Ubi ja Ola nikertää pemoleluja.

Svean nassu alkaa muuttua valkoiseksi.

Sunnuntaina 10 km lenkki Salmella, jo hyvin talvisissa maisemissa

Ola oli aktiivikoira viikonloppuna. Touhua riitti sekä lauantaille että sunnuntaille. Lauantaina Ola oli ensimmäisessä junioriluokan näyttelyssä Suomessa. Ilmoitin Olan Lahteen, kun sen velipojatkin olivat sinne tulossa ja Mari suositteli, että koira voisi olla austraalialaistuomarin mieleen. Aika moni muukin oli whippetinsä Lahteen ilmoittanut, sillä koiria oli kehässä peräti 70. Junioriuroksiakin oli 11.
Kävin Olan kanssa kaksi kertaa näyttelyharjoituksissa Lohjalla ennen näyttelyä. Kun kerroin siellä kuinka monta whippetiä näyttelyyn oli tulossa, monella loksahti leuka. Kyllä, whippetväki on aktiivista ja näyttelyt vetävät. Hyvä niin. Ja mikä ettei, whippet on superhelppo valmistaa näyttelyä varten, se ei tarvitse trimmausta eikä karvanlaittoa.
Ola tosin kävi pesulla perjantaina, sillä se kävi Espoossa Sippurassa uimassa. Niinpä sen turkki oli lauantaina puhdas ja kiiltävä. Tämä taktiikka täytyy ottaa käytäntöön ennen näyttelyä – ensin uimaan ja sitten kehään.
Ennen näyttelyä minua ärsytti ajomatka Lahteen. Hapa oli jäämässä Svean ja Ubin kanssa kotiin eikä minua huvittanut yksinajelu tipantippaa. Mutta kukapa muu kuin Jenna pelasti minut taas. Jenna lupasi lähteä katsomaan näyttelyä ja niinpä sain kyydin ja mukavaa seuraa näyttelypäiväksi. Spesiaalikiitokset Jennalle.
Näyttely sujui Olalta todella mukavasti. Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia ja olin supertyytyväinen, kun kehäsihteeri nosti punaisen kyltin Olalle tuomarin arvostelun jälkeen. Kun huomasin, että tuomari oli todella tiukka (Olan luokassa vain viisi koiraa sai ERI:n), olin vielä iloisempi. Kilpailuluokassa tuomari ohitti Olan mielestäni todella nopeasti, niinpä lähes hypin riemusta, kun Ola sijoitettiin luokassa kolmanneksi. Meidän rimpula-Ola, voi hyvänen aika.
Esiintyminen meni meiltä kai suht mukavasti. Tosin minua jännitti pitkästä aikaa niin, että jalkani tärisivät, kun Ola oli pöydällä.
Ja kaikkein mukavinta Olan kanssa oli näyttelyssä oleminen. Se on niin lunki ja rento koira, että sen kanssa viihtyy kehänlaidallakin koko päivän. Kiltisti se katseli kaikki whippetit ja vielä graytkin siihen päälle. Kotimatkan se nukkui tyytyväisenä Jennan autossa. Ihan super-Ola!
Tässä vielä Olan arvostelu: "Medium size. Correct bone. Balanced outline. Correct angulations. Pleasing head. Good pigmentation. Good ears. Sound movement. Hold's topline on move."

Tuomari siis austraalialainen Simon Mills.

Sunnuntaina Ola sitten paineli yhdessä Hapan kanssa off-season-juoksutreeneihin Hyvinkäälle. Siellä se harjoitteli niin koppilähtöä kuin takasuoraa radalla. Lisäksi sille tehtiin vähän vapatreeniä. Siinä se esitteli omaa spesialiteettiään, vapaana lähettämistä. 

Ola pönötti pöydällä ihan mallikkaasti ja myös lattialla sain sen seisomaan kivasti. Olan veli Nino oli seuraava koira meidän jälkeen eli pöydällä alemmassa kuvassa. Kuvat Mari Kääriäinen.

Kolme veljestä: Nino, Lenni ja Ola. Yksi on vähän erilainen nuori. Kuva Noora Frantzi.

Kirjoitin kesällä sairaslomalla seuraavan jutun ja se julkastiin Cairn-lehti 2/16 numerossa.

26 vuoden tarina

Vuonna 1989 syksyllä kävimme hakemassa Velkuanmaalta urospennun Brandon. Siitä alkoi yli 26 vuotta kestänyt Kumpeli-koirien jakso, joka päättyi tammikuussa 2016. Muutettuamme meille vieraaseen paikkaan, Turkuun, alkoi nuoripari haikailla koiraa. Westiehen päädyttiin, mutta niitä ei ollut saatavilla. Cairnia myös kyseltiin ja saimme kuulla pentuvälityksestä, että melko lähellä Velkualla olisi pentueellinen cairneja. Soitto Aulille Kumpeli-kenneliin ja jo olimme seuraavana viikonloppuna menossa katsomaan pentuja. Matka Velkuanmaalle ei silloin ollut niin yksinkertaista, vaan yhteysaluksella mentiin. Niin siinä sitten kävi, että pentueesta meille tuli Kumpeli Brando. Auli ohjeisti koiranhoidossa ja Aulilta saimme tietää koirantrimmaajasta, Sadusta. Sadun kautta tutustuimme Turun muihin cairn-omistajiin ja varsinkin joka maanantaiset näyttelykoulutukset olivat erinomaisia paikkoja nuorenparin oppia cairneista ja tutustua uusiin ihmisiin. Jo vuoden päästä Aulin ja Sadun ehdotuksesta meille tuli Kapu, Kumpeli Drake. 90-luvun alun lama sotki sitten elämää ja jouduimme muuttamaan kauas Turusta, Juankoskelle. Välimatkasta huolimatta yhteys Auliin ja Satuun säilyi ja Sadun yhteyksillä meille tuli englannista 8kk vanha cairn-tyttö Tossu (Lindcoly Golden Star). Näyttelyissä käytiin, mutta ei mitään sen kummempaa menestystä tullut, mutta hauska harrastus se on. Muutto takaisin etelään pääkaupunkiseudun kiireisiin ja koirien vanheneminen hiivutti myös meidän koiraharrastuksen. Brandon, Kapun ja Tossun elämä oli melko normaalia koiranelämää aina yli kymmenvuotiaaksi asti. Brandolle puhkesi paha allergia ja haiman vajaatoiminta. Ruokinnalla ja lääkkeillä selvittiin muutama vuosi, kunnes SE päivä tuli aivan yllättäen. Kuukautta vajaa 13-vuotiaana Brando-pappa nukuttetiin pois. Aivan järjetön tuska raastoi rintaa Brandon poismenon johdosta. Brando oli kiltti jästipää, joka oli ensimmäinen yhteinen koiramme. Brandolla tulee olemaan aina erityinen paikka omissa muistoissa.  Puolitoista vuotta oli elämä Kapun ja Tossun kanssa melko helppoa, kunnes Tossulla diagnosoitiin syöpä. Olimme jo aikaisemmin päättäneet, että kun jommasta kummasta koirasta aika jättää, niin aletaan hankkia uutta koiraa. Nyt oli sen aika. Meidän naapurissa oli kaksi whippet-urosta ja minä olin ihastunut niihin ja niistä tuli ajatus toisesta rodusta. Mutta käynti erikoisnäyttelyssä sai mielen takaisin cairnien pariin. Vielä samalla, kun saimme kuulla, että Auli oli astuttanut Mollan, niin päätös oli helppo. Haluamme Mollan pennun. Olimme ihastuneet Mollaan jo aikaisemmin. Niin meille sitten tuli Iikka-uros, Kumpeli Isokari. Iikka ja Tossu kerkesivät olla viikon yhtäaikaa meillä, kun tuli kaikkien ihmisten ja koirien kaverin Tossun vuoro nukkua pois. Tossun poismenon tuskaa helpotti Iikka-pentu. Oli muuta ajateltavaa pienen pennun kanssa. Kapu oli myös alkanut osoittamaan pahoja dementia-oireita, mutta lääkityksellä Kapun elämä oli ihan mallillaan ja painimatsit Iikan kanssa menivät hyvin. Iikka kerkesi oppia elämistä vanhan koiran kanssa vain  puoli vuotta, kun Kapun tilanne paheni. Kroppa oli vielä hyvässä kunnossa, mutta dementia sekoitti pään. Vaikea päätös, mutta toivon, että minulle joku tekee joskus saman. Kapu, reipas kukkulan kuningas, eli yli 14-vuotiaaksi. Näin alkoi Iikan yksinelo aina 9-vuotiaaksi asti. Iikan kanssa kaikki meni todella hienosti. Iikka oli helppo koira. Jostain syystä meillä oli päähän pinttynyt ajatus, että iikka ei koirakaveria tarvitse. Kuinka väärässä olimmekaan. Kun Iikka alkoi lähestyä 9 vuoden ikää, niin jostain syystä minulle tuli ajatus, että nyt on aika hankkia toinen koira. Nyt varasimme whippetin. Vain kaksi viikkoa ennen pennun tuloa Iikan eturauhanen suureni niin suureksi, että ei virtsa eikä uloste eikä myöskään kaasut tulleet ulos. Iikka oli aivan ummessa. Koira ulvoi tuskaansa ja parin katetrointikerran jälkeen Iikka kastroitiin. Tämä helpotti elämää ja Iikka toipui juuri ennen kuin whippet-pentu Ubi tuli taloon. Kaksi viikkoa meni ennen kuin Iikka alkoi pennun kanssa leikkimään, mutta Ubista ja Iikasta tuli hyvät kaverit. Iikka sai paljon virtaa elämäänsä uudesta koirakaverista. Ainoastaan pieni notkahdus kävi yleiskunnossa ja eläinlääkäri epäili heti kilpirauhasen vajaatoimintaa ja sitä testitkin osoittivat. Lääkkeellä Iikka piristyi. Samalla turkki alkoi kasvaa hyvin ja aloimme epäillä olisiko vajaatoimintaa ollut vähän jo pitemmän aikaa. Viime kesänä Iikka kulki mukana vinttikoiratapahtumissa aivan kuin se olisi aina niissä ollut. Luultiin kaiken olevan kunnossa, kunnes marraskuussa Iikan virtsaamattomuus uusiutui. Ongelmaa hoidettiin tulehduksena, mutta kuriin sitä ei saatu, vaikka mitä yritettiin. Sitten tuli se päivä, jolloin eläinlääkäri sanoi, että hän ei enää osaa mitään tehdä. Oli todella vaikea päätös luopua koirasta, joka oli mieleltään ja ruumiinvoimiltaan täydessä vedossa. Mutta se tuska ja vaiva mikä Iikalla oli, kun virtsaa ei kunnolla tullut, oli vaikea katsella. Tammikuussa 2016 11,5 vuoden iässä Iikka nukutettiin. En ole vieläkään toipunut Iikan poismenosta ja luulen, että Iikan paikkaa ei kukaan voi viedä. Joku koira voi menestyä paremmin kaikissa mahdollisissa kilpailuissa, mutta parempaa koiraystävää ei voi enää tulla. Kiitos Aulille, että saimme elää suuremmoisen koiran kanssa tämänkin ajan. Iikka oli niin hyvä koira, että olisi vaikeaa ottaa siihen enää cairnia. Ehkä vielä joskus, mutta nyt mennään whippetien kanssa. Niitä onkin jo hyvin lyhyessä ajassa kertynyt meille kolme. Toivottavasti kirjoitus ei mennyt liian surumieliseksi, mutta päälimmäisenä on kuitenkin ollut hyvä, yli 26 vuotta kestänyt, elämä kaikkien cairnien kanssa. Haluaisin myös kertoa, että olemme kiitollisia Heikki Caseliuksen apuun meitä pohdittaneisiin asioihin. Heikki oli aikansa internet-tietopankki. Kiitokset myös Anna Koskivaaralle, joka vuonna 1989 kertoi meille pentueesta Velkualla ja vielä trimmasi Iikan 26 vuotta myöhemmin.