26 vuoden tarina
Vuonna 1989 syksyllä kävimme hakemassa Velkuanmaalta urospennun Brandon. Siitä alkoi yli 26 vuotta kestänyt Kumpeli-koirien jakso, joka päättyi tammikuussa 2016. Muutettuamme meille vieraaseen paikkaan, Turkuun, alkoi nuoripari haikailla koiraa. Westiehen päädyttiin, mutta niitä ei ollut saatavilla. Cairnia myös kyseltiin ja saimme kuulla pentuvälityksestä, että melko lähellä Velkualla olisi pentueellinen cairneja. Soitto Aulille Kumpeli-kenneliin ja jo olimme seuraavana viikonloppuna menossa katsomaan pentuja. Matka Velkuanmaalle ei silloin ollut niin yksinkertaista, vaan yhteysaluksella mentiin. Niin siinä sitten kävi, että pentueesta meille tuli Kumpeli Brando. Auli ohjeisti koiranhoidossa ja Aulilta saimme tietää koirantrimmaajasta, Sadusta. Sadun kautta tutustuimme Turun muihin cairn-omistajiin ja varsinkin joka maanantaiset näyttelykoulutukset olivat erinomaisia paikkoja nuorenparin oppia cairneista ja tutustua uusiin ihmisiin. Jo vuoden päästä Aulin ja Sadun ehdotuksesta meille tuli Kapu, Kumpeli Drake. 90-luvun alun lama sotki sitten elämää ja jouduimme muuttamaan kauas Turusta, Juankoskelle. Välimatkasta huolimatta yhteys Auliin ja Satuun säilyi ja Sadun yhteyksillä meille tuli englannista 8kk vanha cairn-tyttö Tossu (Lindcoly Golden Star). Näyttelyissä käytiin, mutta ei mitään sen kummempaa menestystä tullut, mutta hauska harrastus se on. Muutto takaisin etelään pääkaupunkiseudun kiireisiin ja koirien vanheneminen hiivutti myös meidän koiraharrastuksen. Brandon, Kapun ja Tossun elämä oli melko normaalia koiranelämää aina yli kymmenvuotiaaksi asti. Brandolle puhkesi paha allergia ja haiman vajaatoiminta. Ruokinnalla ja lääkkeillä selvittiin muutama vuosi, kunnes SE päivä tuli aivan yllättäen. Kuukautta vajaa 13-vuotiaana Brando-pappa nukuttetiin pois. Aivan järjetön tuska raastoi rintaa Brandon poismenon johdosta. Brando oli kiltti jästipää, joka oli ensimmäinen yhteinen koiramme. Brandolla tulee olemaan aina erityinen paikka omissa muistoissa. Puolitoista vuotta oli elämä Kapun ja Tossun kanssa melko helppoa, kunnes Tossulla diagnosoitiin syöpä. Olimme jo aikaisemmin päättäneet, että kun jommasta kummasta koirasta aika jättää, niin aletaan hankkia uutta koiraa. Nyt oli sen aika. Meidän naapurissa oli kaksi whippet-urosta ja minä olin ihastunut niihin ja niistä tuli ajatus toisesta rodusta. Mutta käynti erikoisnäyttelyssä sai mielen takaisin cairnien pariin. Vielä samalla, kun saimme kuulla, että Auli oli astuttanut Mollan, niin päätös oli helppo. Haluamme Mollan pennun. Olimme ihastuneet Mollaan jo aikaisemmin. Niin meille sitten tuli Iikka-uros, Kumpeli Isokari. Iikka ja Tossu kerkesivät olla viikon yhtäaikaa meillä, kun tuli kaikkien ihmisten ja koirien kaverin Tossun vuoro nukkua pois. Tossun poismenon tuskaa helpotti Iikka-pentu. Oli muuta ajateltavaa pienen pennun kanssa. Kapu oli myös alkanut osoittamaan pahoja dementia-oireita, mutta lääkityksellä Kapun elämä oli ihan mallillaan ja painimatsit Iikan kanssa menivät hyvin. Iikka kerkesi oppia elämistä vanhan koiran kanssa vain puoli vuotta, kun Kapun tilanne paheni. Kroppa oli vielä hyvässä kunnossa, mutta dementia sekoitti pään. Vaikea päätös, mutta toivon, että minulle joku tekee joskus saman. Kapu, reipas kukkulan kuningas, eli yli 14-vuotiaaksi. Näin alkoi Iikan yksinelo aina 9-vuotiaaksi asti. Iikan kanssa kaikki meni todella hienosti. Iikka oli helppo koira. Jostain syystä meillä oli päähän pinttynyt ajatus, että iikka ei koirakaveria tarvitse. Kuinka väärässä olimmekaan. Kun Iikka alkoi lähestyä 9 vuoden ikää, niin jostain syystä minulle tuli ajatus, että nyt on aika hankkia toinen koira. Nyt varasimme whippetin. Vain kaksi viikkoa ennen pennun tuloa Iikan eturauhanen suureni niin suureksi, että ei virtsa eikä uloste eikä myöskään kaasut tulleet ulos. Iikka oli aivan ummessa. Koira ulvoi tuskaansa ja parin katetrointikerran jälkeen Iikka kastroitiin. Tämä helpotti elämää ja Iikka toipui juuri ennen kuin whippet-pentu Ubi tuli taloon. Kaksi viikkoa meni ennen kuin Iikka alkoi pennun kanssa leikkimään, mutta Ubista ja Iikasta tuli hyvät kaverit. Iikka sai paljon virtaa elämäänsä uudesta koirakaverista. Ainoastaan pieni notkahdus kävi yleiskunnossa ja eläinlääkäri epäili heti kilpirauhasen vajaatoimintaa ja sitä testitkin osoittivat. Lääkkeellä Iikka piristyi. Samalla turkki alkoi kasvaa hyvin ja aloimme epäillä olisiko vajaatoimintaa ollut vähän jo pitemmän aikaa. Viime kesänä Iikka kulki mukana vinttikoiratapahtumissa aivan kuin se olisi aina niissä ollut. Luultiin kaiken olevan kunnossa, kunnes marraskuussa Iikan virtsaamattomuus uusiutui. Ongelmaa hoidettiin tulehduksena, mutta kuriin sitä ei saatu, vaikka mitä yritettiin. Sitten tuli se päivä, jolloin eläinlääkäri sanoi, että hän ei enää osaa mitään tehdä. Oli todella vaikea päätös luopua koirasta, joka oli mieleltään ja ruumiinvoimiltaan täydessä vedossa. Mutta se tuska ja vaiva mikä Iikalla oli, kun virtsaa ei kunnolla tullut, oli vaikea katsella. Tammikuussa 2016 11,5 vuoden iässä Iikka nukutettiin. En ole vieläkään toipunut Iikan poismenosta ja luulen, että Iikan paikkaa ei kukaan voi viedä. Joku koira voi menestyä paremmin kaikissa mahdollisissa kilpailuissa, mutta parempaa koiraystävää ei voi enää tulla. Kiitos Aulille, että saimme elää suuremmoisen koiran kanssa tämänkin ajan. Iikka oli niin hyvä koira, että olisi vaikeaa ottaa siihen enää cairnia. Ehkä vielä joskus, mutta nyt mennään whippetien kanssa. Niitä onkin jo hyvin lyhyessä ajassa kertynyt meille kolme. Toivottavasti kirjoitus ei mennyt liian surumieliseksi, mutta päälimmäisenä on kuitenkin ollut hyvä, yli 26 vuotta kestänyt, elämä kaikkien cairnien kanssa. Haluaisin myös kertoa, että olemme kiitollisia Heikki Caseliuksen apuun meitä pohdittaneisiin asioihin. Heikki oli aikansa internet-tietopankki. Kiitokset myös Anna Koskivaaralle, joka vuonna 1989 kertoi meille pentueesta Velkualla ja vielä trimmasi Iikan 26 vuotta myöhemmin.