Kun pentu tulee taloon, seuraa siitä paljon iloa ja riemua, mutta sen lisäksi myös jonkinasteinen puppy-blues. Se kai on ihan luonnollista, kun pentu muuttaa arkea, sen kanssa joutuu opettelemaan paljon uutta ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu koko ajan.
Ola on ollut todella kiltti ja mukava pentu eikä se ole aiheuttanut juuri minkäänlaista puppy-bluesia. Päinvastoin, sen ilosta pyörivä häntä ja riemu-hyppelyt saavat hymyn huulille. Iloinen ja helppo pentu tuo Ola.
Mutta silti mieleen hiippii aina välillä surumielisyys. Kun katson tiskipöydälle, näen mitta-astian, jolla mittaisimme Iikalle ruokaa. Kodinhoitohuoneessa roikuu edelleen Iikan sadetakki eli ritariviitta. Keksimme sadetakille positiivisen nimen, kun koira sitä niin kovin inhosi. Ainakin nimi aikanaan piristi meidän mieltämme. Minun pitäisi korjata mitta-astia ja ritariviitta pois, mutta en ole saanut sitä aikaan. En raaski, en pysty. Suru häivähtää mielessä aina silloin tällöin.
Onneksi tilanteeseen pomppii sitten Ola, joka hyppii Sveaa tai Ubia vasten ja pyytää niitä leikkimään. Se saa taas hyvän mielen aikaan. Ihana Ola.
